Juhannuksena 1944 Mikkeli oli pakolaisleiri – Neuvostoliiton suurhyökkäys 80 vuotta sitten ajoi Karjalan siviiliväestön pakoon jo toistamiseen
Kesäkuun 9. päivä vuonna 1944 alkoi Karjalan kannaksella Neuvostoliiton suurhyökkäys.
Suomalaisten rintama murtui ylivoimaisen paineen alla ja rintamajoukot vetäytyivät nopeasti.
Kannaksen siviiliväestö joutui pakenemaan länteen. Se näkyi pian myös päämajakaupunki Mikkelissä.
Juhannuksena 1944 satama oli täynnä höyrylaivoja, proomuja ja lotjia monessa vierekkäisessä rivissä. Ne toivat evakoita turvaan. Kaikki saatavissa olevat lotat, sotilaspojat ja sotilaat oli komennettu auttamaan laitureilla omaisuuttaan etsiviä ihmisiä.
Rautatieasemalla seisoi pitkiä junia. Vaunuista purettiin tavaraa ja toiset junat kuljettivat evakoita kohti sijoituspaikkakuntiaan. Avovaunuihin kuormatut lehmät värjöttivät kaatosateessa.
Mikkeli muuttui pakolaisleiriksi. Kurjuutta lisäsi harvinaisen kylmä ja sateinen sää.
Ravintola Kalevassa tarjoilijana toiminut Taru Stenvall kertoo:
Uusia evakoita tuli virtanaan Karjalasta. He vaelsivat karjoineen kaupungin halki ja jatkoivat lohdutonta matkaansa katujen kulmiin asetettujen tienviittojen näyttämään suuntaan. Evakoitten tavaroita lojui röykkiöittäin ratapihalla, sade piiskasi niitä ja liotti käärepaperit ja pahvilaatikot hajalle.
Sää ei ollut ainoa kiusa. Erityisesti viljaa, mutta myös muuta tavaraa päätyi myös häikäilemättömien varkaiden käsiin Mikkelin satamassa.
Juhannuksen jälkeen sää parani ja Päämajan tiedotusosastolla palvellut kirjailija Olavi Paavolainen kirjasi päiväkirjaan 29. kesäkuuta lohdullisempiakin näkymiä:
Karjalaisten evakkojen samalla kertaa niin murheellinen ja humoristinen näytelmä kukkii (Mikkelissä) yhä kaikessa rehevyydessään. Koko kaupunki on kuin suuri irtolaisleiri... Katujen vieret ovat täynnä pitäjien nimikilpiä, jotka osoittavat kulkutietä siirtoväen karjalle, ja kaikkialla puistoissa ja nurmikentillä lepäilee suuria väkijoukkoja. Milloin uupuneina ja apaattisina, milloin levittäen auringonvaloon ujostelemattoman yksityis-elämän.
Rintaman siirtyessä nopeasti siviilien evakuointi tapahtui pitkälti improvisoiden, vaikka Karjalan kannakselle tehtiin salassa pidetty evakuointisuunnitelma jo vuonna 1922 ja sitä oli vuosien varrella päivitetty.
Osa väestä jätti kotinsa itse, osa käskystä. Kiireestä huolimatta evakuointi toteutui pienin ihmistappioin. Pilvinen sää esti Neuvostoliiton ilmavoimien hyökkäykset ihmiskaravaaneja vastaan.
vuoden 1945 lopussa lähes 30 000.
Iso apu oli siitä, että maaseudulla lähes joka talossa oli hevoskärryt, joihin ihmiset ja tärkein omaisuus mahtuivat. Eläimet pääsivät matkan aikana laiduntamaan pelloilla ja pientareilla.
Kannaksen tiheä tieverkko vei Viipuriin. Sieltä matka jatkui Lappeenrantaan, missä moni siirtyi vesikuljetukseen. Toiset tulivat koko matkan maanteitse.
Mikkeliin tulossa olleet alukset joutuivat odottamaan vuoroaan. Evakot ruokailivat ja yöpyivät Kyyhkylässä.
Juhannusaattona saapui ensimmäinen valtava lotjajono perässään lukuisia moottori- ja soutuveneitä...Lotjia saapui yhtämittaa toista viikkoa joka yö... Saunat lämpisivät yötä päivää neljän invalidin hoitamina kahdeksan vuorokautta yhteen menoon...Talossa yösijan saaneita saattoi joskus olla nelisensataakin, kerrotaan teoksessa Kyyhkylä kautta aikojen.
Mikkeliläinen pikkulotta muisteli:
Oli se laivasto kun ne tuli Saimaan yli. Astiat vaan helisi kaapeissa kun ne oli laitettu laivaan sellaisenaan... Meijät pikkulotat komennettiin Kyyhkylään ja meijän tehtävä oli pitää huolta lapsista...Ja sit miä muistan kun niitä lehmiä oli puistoissa. Täällä kävi mikkeliläiset niitä lypsämässä kun ne huuti tuskissaan.
Kaikki mahdolliset paikat otettiin majoitus- ja huoltokäyttöön. Pirttiniemen puisto oli lehmälaitumena ja Rouhialan koulusta tehtiin sairaala.
Yösijoja tarjosivat mikkeliläiset milloin mistäkin. Osa sai vakituisen asumuksen heti, osa joutui etsimään pidempään ja vaihtamaan paikkaa, koska kaikissa taloissa evakoita ei otettu lämpimästi vastaan. Evakkoäideille ja heidän lapsilleen järjestettiin lepokoteja.
Kirkotkin kelpasivat ensisuojiksi. Lotta Ellen Lankinen komennettiin Ristiinaan:
Oli sateista aikaa ja kirkko oli täynnä vaatteitaan kuivattelevia evakoita. Kosteus, lasten itku ja hätä sekä kirkossa leijaileva haju palautuvat vuosikymmenten jälkeenkin mieleen.
Ristiinassa pidettiin häätkin niin, että hääväelle riitti muutama penkkirivi täpötäyden kirkon etuosassa. Takana kuivuivat pakolaisten pyykit.
Osa tuli teitä pitkin. Kattilansillassa asunut sotilaspoika Tauno Kolehmainen muisteli näin:
Evakkoja tuli tien täydeltä pitkin Lappeenrannantietä. Meille pysähtyi yöksi perhe, jolla oli paljon lehmiä. Lämmitimme heille saunan ja kiitokseksi saimme puoli vasikkaa, jonka isäntä oli yöllä teurastanut saunan takana. Aamulla he jatkoivat jonnekin Keski-Suomeen.
Evakoita, virallisesti siirtoväkeä, tuli luovutetuilta alueilta noin 440 000 ihmistä. Silloisessa Mikkelin läänissä heitä oli vuoden 1945 lopussa lähes 30 000, joista merkittävä osa rautulaisia.
Osa oli tullut jo aiemmin; kaikki talvisodan alta vuosina 1939-40 evakkoon lähteneet eivät ehtineet tai halunneet palata kotiseuduilleen. Jo vuonna 1940 perustettiin Mikkelin Karjalaiset ry.
– Yhdistyksen perusti isoisäni Vilho Karjalainen, joka tuli Mikkeliin talvisodan aikana. Isä jäi Lappeenrantaan. He jatkoivat Viipurin Kauppa Oy:n toimintaa molemmissa kaupungeissa.
– Iso osa huonekaluistamme on Viipurin peruja. Pöydän pinnassa näkyy evakkoreissun kosteusjäljet, sanoo Matti Karjalainen, Mikkelin Karjalaisten nykyinen puheenjohtaja.
Osa siirtoväestä lähti Mikkelistä pian, osa jäi talven yli. Mikkelin kaupungissa siirtoväkeä oli vuoden 1946 lopussa lähes 3 000, yli viidesosa väestöstä.
Siirtoväki pyrittiin sijoittamaan niin, että samalta seudulta kotoisin olleet pääsisivät lähelle toisiaan. Uuden kotipaikan tuli vastata mahdollisimman paljon entistä kotiseutua.
Tulijoille lunastettiin maita vuoden 1945 maanhankintalailla. Sen mukaan maatilan, asuntotontin tai kalastustilan Karjalassa omistaneille piti hankkia korvaavat tilat ja tontit. Maata hankittiin valtiolta, kunnilta, yhtiöiltä ja yksityisiltä. Joskus jouduttiin pakkotoimiin.
Niiltä ei välttynyt tasavallan presidentiksi valittu marsalkka Mannerheimkaan, jonka omistamasta Kirkniemen kartanosta lohkottiin maata siirtoväelle. Mannerheim tosin oli antanut säätiöidä tilansa ja välttyi näin ankarimmilta pakkolunastuksilta.
Siirtoväessä oli paljon yrittäjiä. Sanomalehti Länsi-Savoon ilmestyi pian ilmoituksia, joissa kerrottiin yritysten Viipurin konttorien siirtyneen Mikkeliin tai kyseltiin liikehuoneistoja vuokralle.
Muuten evakot eivät olleet iso uutinen. Sotasensuurin ehdoilla toiminut lehdistö uutisoi torjuntataisteluista. Pikku-uutisissa kerrottiin vaatekeräyksistä ja muista avustustoimista evakkojen hyväksi. Pikkuilmoituksissa siirtoväki etsi töitä tai asuntoa.
Moni yritys ei viihtynyt pitkään Mikkelissä. Historiatietojen mukaan kaupungin asenne tulokkaisiin oli nihkeä tai jopa kielteinen.
Eräs Mikkelin muistetuimmista brändeistä, virvoitusjuomatehdas Mesikko, on kuitenkin kesän 1944 perua.
Paavo Siljala perusti Mesikon vuonna 1943 Viipurissa ja jatkoi juomatuotantoa Mikkelissä asetuttuaan kaupunkiin sodan jälkeen. Siljalan evakkokuormaan lähti myös legendaarisen Omenaoluen resepti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti